Tears break prejudices

Hyvää kansainvälistä Fairtrade -päivää! Anteeksi postaustauko, mutta viime- ja tällä viikolla on ollut viisi koetta, ja aika on mennyt lukiessa niihin ja muiden koulujuttujen parissa. Nöyrin anteeksipyyntöni, siis. Olin tänään shoppailemassa kamujen kanssa ja voisin siis tehdä postauksen kaikesta mitä ostin, mutta en vielä, ensi kerralla vasta, sillä nyt mulla on hyvä aihe :3

Aloimme miettiä rasismia kun olimme tänään syömässä kapessa - se on valitettavan yleistä Suomessa. Juuri pari viikkoa sitten Vaasassakin pahoinideltiin eräs maahanmuuttajanuorukainen todella pahasti, sairaalakuntoon. Ja vielä, kun perussuomalaiset saivat vaalivoiton, rasismi tuntuu olevan aivan hyväksyttäävää -jotkut ovat jo kovaa kyytiä perustamassa natsipuoluetta Suomeen. Maahanmuuttajiin ja pakolaisiin liittyy todella paljon ennakkoluuloja, varsinkin muslimeihin. Tänään kuitenkin rautatieasemalla kaksi maahanmuuttajamiestä pyysivät apuamme, koska eivät osanneet käyttää suomenkielistä pankkiautomaattia ja näkivät thaimaalaisen tytön kanssamme. Uskon, että jos hän ei olisi ollut paikalla, miehet eivät olisi tulleet kysymään meiltä apua. He yrittivät tilata liput Tampereelle, saivat ne ja kiittivät meitä. Rohkeaa mielestäni, kun ottaa huomioon miten normaalisti Vaasassa suhtaudutaan maahanmuuttajiin, ja kuinka kantaväestön maahanmuuttajiin kohdistuneesta väkivallasta saa lukea niin usein lehdestä.  
          Tämä on vain osa ongelmaa. Ennakkoluuloja olen huomannut kohdistuvan Suomessa muslimien lisäksi niihin, joilla on todella tumma iho, juutalaisiin, ruotsia puhuviin, venäjää puhuviin, somaleihin ja moniin muihin. Jopa kanadalainen maahanmuuttaja hakattiin Helsingissä, vaikka hänenkin äidinkielensä on vain englanti ja ihonväri valkoinen. Varsinkin ruotsalaisten ja "ryssien" vihaaminen tuntuu kuuluvan suomalaiseen kansanluonteeseen kuin nenä päähän. Mutta ennakkoluuloja voi rikkoa, esimerkiksi näin:

" Olin ehkä viisivuotias, kun kuulin ensimmäistä kertaa oudon käsitteen "punakone". Jäin miettimään, mitä se tarkoitti, kunnes kysyin sitä isältäni, joka katsoi jääkiekkoa samalla. Venäjän joukkuetta, kuului vastaus. Olisi ollut varmaan melko pitkällistä alkaa selittämään viisivuotiaalle, mikä oli ollut Neuvostoliitto.
Ajattelin, että sana "puna" tulee peliasujen väristä, mutta sanaa "kone" jäin miettimään. En osannut selittää sitä silloin, mutta se kuitenkin jäi jonnekkin mieleni perukoille pitkäksi aikaa, ja antoi suuntaa tulevalle ajattelutavalleni. En tiennyt ketään, joka olisi kannattanut Venäjää, joten miten olisin itse voinut? Suomea minun piti kannustaa, sillä olinhan suomalainen.
Koulu alkoi. Ala-asteen kuuden vuoden aikana näin yhtä monet jääkiekon MM -kisat. Suomi hävisi Venäjälle melkein aina. Venäjä pelasi virheetöntä ja voittamatonta peliä, kuin pelaajat olisivat todellakin olleet robotteja, ja joukkue yksi kone, joka toistaa samaa, hyökkää, tekee maalin, voittaa. Punakone se oli. 
Samalla koulun historiassa puhuttiin Venäjän raa'asta historiasta, tsaareista jotka tapattivat kansalaisiaan, maasta joka soti Ruotsia vastaan, joka valloitti Suomen, kohteli meitä huonosti. Tappoi suomalisia. Sanottiin, että "ryssään ei voi luottaa" ja "ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi". Aloin uskoa, että se on todellakin kansa, joka ei välitä, ei tunne, tekee kaiken vain järjen pohjalta. On sydämentöntä ja julmaa. Kuin joku Star Wars -klooni armeija. Tätä käsitystä ei muuttanut paremmaksi sekään, että Venäjää hallitsi melkein diktaattorimaisesti sen presidentti Putin. Kuulin, ettei Venäjällä ole sananvapautta tai mielipiteenvapautta, että sillä on ydinaseita, että Venäjä on epäluotettava ja paha. Opin vihaamaan Putinia. Vuonna 2006 näin uutislähetyksen, jossa puhuttiin venäläisen aktivistitoimittajan murhasta. Ajattelin, että ne tappavat kaikki hyvät ihmiset siellä. Konevaltio.
Ylä-aste alkoi. Seiskaluokan historiassa puhuttiin Venäjästä, sen Suomen valloituksesta ja suomen venäläistämisestä. Ajattelin, ettei mielipiteeni maasta voisi enää kyynisemmäksi muuttua. En luottanut Putiniin, en häntä seuranneeseen presidenttiin, luin kammottavia juttuja lehdistä, joissa phuttiin Pietarin katulapsista, ihmisoikeusloukkauksista, sensuurista. Missään ei puhuttu siitä mitään hyvää.
En uskonut, että voisin jonain päivänä suhtautua maahan myönteisemmin. Nykyään voin, ja jopa positiivisesti entiseen verrattuna. Seuraan Venäjän Greenpeacen ja Amnestyn toimintaa Twitterin kautta, ja on helpottavaa huomata, että jutut ovat paljolti samoja kuin Suomen vastaavilla sivuilla. En olisi kuitenkaan alkanut seurata näitä tai muuttaa käsityksiäni, jos jotain ratkaisevaa ei olisi tapahtunut.
Viisivuotiaasta asti olin uskonut punakoneen ja konevaltioon olemassa oloon, jota hallitsivat julmat ja sydämettömät henkilöt vailla tunteita. Katsoin vuoden 2010 jääkiekon MM-kisoja tavalliseen tapaani, kun välierissä Venäjä kohtasi Tshekin. Tshekki voitti ja jatkoi finaaliin. Venäjän robottitäydellisyyteen tuli särö. Pelin loputtua näin, kuinka Venäjän joukkueen tähtihyökkääjä Ilya Kovalchuk itki vaihtoaitiossa. Se löi sydänalaani kovaa. Eiväthän koneet tunne? Eihän ryssillä ole suuria tummia silmiä, eiväthän ryssät itke, eiväthän ryssät... Niin, eivät koneet tunne mitään tänäkään päivänä, mutta se osoitti minulle, etteivät venäläiset ole tunteettomia. He oikeasti tuntevat. Venäjä ei ole konevaltio, se on hajanainen valtio jolla on -kyllä, diktatuuria muistuttava hallinto. Mutta sen asukkaat eivät ole koneita. Siihen särkyi 9 vuotta kestänyt kuvitelmani -onneksi.
Nykyään tajuan, että maailmankuvani oli ennen todella samanlainen kuin rasisteilla. Haluan päästä siitä eroon ja unohtaa typerät ennakkoluulot. Itsestäänselvyyshän se on, etteivät ihmiset ole koneita!
Lempi lätkänpelaajiaini ovat edelleen Jaromir Jagr (Tshekki, pelinumero 68) ja Ilya Kovalchuk (Venäjä, pelinumero 71). Monet ovat huomauttaneet minulle Kovalchukista. "Ryssä" kuuluu lähes kaikkien suusta, toiset sanovat suoraan maanpetturiksi ja kommunistiksi. En koe asiaa itse lähellekkään samalla tavalla, pidän molemmista koska he ovat taitavia pelaajia. On totta ettei Venäjä ole mikään unelmien maa enkä sinne haluaisi itse ikinä muuttaa ja vihaan Putinia, mutta opin "laskemaan muuria" jollain tasolla -turvallista tai ei.  En tiedä, miksi aikuisen miehen kyynelehtiminen teki minuun niin suuren vaikutuksen, ehkä se johtui niin vahvasta käsityksestä "etteivät ryssät itke". Ehkä muidenkin rasistisesti ajattelevien pitäisi nähdä Ilya Kovalchuk itkemässä...?"

Rasismi on vakava asia johon täytyy puuttua, mutta usein viranomaisten puuttumattomuuden syynä on, että ihmisten käsityksiä on vaikea muuttaa. Vai onko sittenkään?