Jotain valtiojohto on kai muokannut jotain asiassa, tai yrittänyt omalla tavallaan muokata; jos osoittaa masennuksen merkkejä koulussa, joutuu nopeasti juttelemaan kuraattorin tai terveydenhoitajan kanssa. Ongelma vain on (tiedän kokemuksesta) että heidän kanssaan jutteleminen ei auta. Jos tyttö, joka ajattelee itsemurhaa, tuntee ettei kukaan ymmärrä häntä, usein viranomaisille puhuminen vain lisää sitä tunnetta. Monia muita syitä ovat ulkonäkö/koulunkäynti paineet, ihmissuhteet, vaikea perhetilanne, tai vain tunne, ettei kukaan välitä. Syy itsemurhaan voi myös liittyä luonteeseen, jota kyllä monet eivät muutenkaan ymmärrä; perfektionismi, tai sen suuntaiset mielentilat. Jos tavallisesti on tottunut suorittamaan tietyllä tasolla, koulussa tai urheilussa, jossain vaiheessa raja vain tulee vastaan, esim. krooninen sairaus, loukkaantuminen, opiskelujen vaikeutuminen. Jos on tottunut vaatimaan itseltään paljon, mutta sitten ei enää pysty siihen, ei enää tiedä mitä tehdä. Itsemurhaan saattaa liittyä myös läheisen tai rakkaan ihmisen kuolema.
Tytöillä perfektionismi voi myös johtaa tunteeseen, ettei pysty hallitsemaan omaa elämäänsä. Se on kahlitsevan masentava tunne, että muut vain päättävät kaiken puolestasi, eikä sinulla tai ajatuksillasi olisi enää mitään arvoa. Se johtaa usein ainoan asian tarkkailuun, johon luulee vielä voivansa vaikuttaa: paino. Anoreksiaan kuolee moni, Suomessa se on ehkä harvinaisempi sairaus, mutta Amerikassa siihen on sairastunut noin 5 % teini-ikäisistä tytöistä, tai ainakin sen lievempiin muotoihin.
Itsemurhien estämiseksi pitäisi äkkiä kehittää joku ennalta ehkäisevä hoito/terapia -muoto. Itseäni ei ainakaan innoistaisi mennä juttelemaan 50 -vuotiaan tantan kanssa, joka vain nyökyttelee ja hymyilee, että voi voi kun nyt on likalla ollut vaikea lapsuus. Keltä tahansa menee hermot sellaiseen. Terapeutin pitäisi olla ihminen, jolla on tietynlaista "katu-uskottavuutta" hommassa, ehkä jopa omia itsemurhayrityksiä. Se saisi ehkä sen teini-ikäisen henkilön ajattelemaan, että elämää on kaiken paskan jälkeenkin. Jos vain uskaltaa katsoa eteensä.
En ole kyllä mikään oikea ihminen kirjoittamaan noita kaikkia edellämainittuja asioita, sillä olen angstisuuden perikuva usein itsekin. Sanotaan nyt vaikka näin, että pystyn hyvin samaistumaan itsemurhaa ajattelevien ihmisten tunteisiin, enkä itse osaa useinkaan ajatella positiivisesti... Yritin soluttautua emo-sceneen, mutta en pystynyt, sillä ilmiö ei ole enää aikoihin ollut mikään alternative tai 65%:a siihen nyt "kuuluvista" ovat peruspositiivisia ihmisiä, mutta pukeutuvat kuin emot tai kuuntelevat emotional hardcorea vain muodin vuoksi. Se syö tyylisuuntauksen uskottavuutta, joten en sovi siihen porukkaan. Kuulun omasta mielestäni lähemmäs punk/grunge/glam/rock tai jotain noiden väliltä -sceneen, jos sellainen even exists.
Musiikilla on aina ollut suuri vaikutus minuun, se on ehkä minulle tapa käsitellä surua/ahdistusta/pelkoa/ vitutusta.. Se on ollut minulle keino pysyä järjissäni kaikissa ns. vaikeimmissa elämäntilanteissa, koska tiedän melkein jokaiseen tunnetilaani tai ajatukseeni sopivan biisin.
Kun Michael Jackson kuoli toissakesänä, olin pahasti masentunut yli puoli vuotta. Hänen biisinsä saivat minut usein itkemään äkkiarvaamatta, ja aika oli tuskallista, kunnes lopetin MJ:n kuuntelemisen seinään kuin tupakan polton. Sen jälkeen hänen biisiensä kuunteleminen on ollut erittäin vaikeaa, sillä en haluaisi vajota alas uudelleen, mutta toisaalta en myöskään haluaisi olla ilman hänen musiikkiaan, sillä se teki aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen minuun. Edelleenkin rakastan hänen musiikkiaan suunnattomasti, mutta en edelleenkään voi kuunnella hänen kappaleitaan edes toisten esittäminä ilman outoa tunnelatausta. Löysin yksi päivä Youtubesta sattumalta videon, jolla U2 esittää MJ -tribuutin, ja Bono laulaa "Man in the Mirror" -kappaletta. Arvatkaa reaktioni? Juuri niin, puolen tunnin hysteerinen itkukohtaus. En tiedä jatkuuko elämä, mutta ei se näemmä loppunutkaan ole.
Siinä minun ajatuksiani itsemurhasta tai sen suunnittelemisesta. Aika henkilökohtaistahan tuo oli, ja henkilökohtaisesti koskettava aihe, mutta tuntui, että minulla on siitä sananen sanottavana. Asiaa olisi myös monesta muista aiheista, mutta prkle, muistin että meillä on huomenna ruotsin sanakoe...
Tähän loppuun voisin liittää yhden kauneimmista rakkauslauluista, joita tiedän:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti